Ajatuksia illasta kun pääsee lähtemään yksin kaupunkiin

Hyppään autosta, huikkaan lapsille ”Nähdään aamulla!” Lähetän miehelle lentosuukon. Jännittää. Vuoden asumisen jälkeen olen löytämässä itseni uudelleen. Olen menossa treffaamaan kaveria. Yksin. San Franciscoon.

Kiiruhdan asemalle. Ostan automaatista junalipun. Naurahdan itsekseni, niin eihän täällä sen kummempia asemia tarvita kun rantakelit on jo helmikuussa. Varmistan viereiseltä matkutajalta junan varmasti menevän ”cityyn”. Saan vastauksen leveän hymyn kerä. Vatsassa on perhosia.

Matka kestää vajaan tunnin. Luen kirjaa ja torkahdan. Katselen maisemia. Seuraan ihmisiä jotka nousevat junaan ja junasta pois. Pukuja ja kravatteja, skeittilautoja, kaikkea mahdollista.

Nousen itsekin junasta. Hymyilyttää. Kaivan kartan esiin ja alan kävellä. Seuraan ihmisiä. Mietin miten niillä ei ole enempää kiire. Seuraan loputonta autojen jarruvalojen jonoa. Nostan katseeni ylös. Näen ilta-auringon punertaman taivaan pilvenpiirtäjien välissä. Muistan kokeneeni tämän tunteen ennenkin, Tokiossa. Kävelen katuja eteenpäin yksin, mutta kuitenkin ihmisten kanssa. En koe yksinäisyyttä. Pelkään ajan loppuvan kesken. Toivoisin sen jatkuvan myöhään yöhön.

Hyppään kotimatkalla taksin kyytiin. Ajetaan läpi kaupungin. Ajetaan läpi kulmien, joissa rap-musiikki jumputtaa, jostain kiilaa auton eteen skeittaaja, erilaisia porukoita hengaa kadulla. Näen hymyilevän pyöräilevän nuoren naisen menevän eteenpäin hiukset hulmuten. Näen useita peittoihinsa kääriytyneitä kodittomia. Näen kaupungin valot. Tunnen vatsassa San Franciscon alamäet. Ihastelen näkyviä kukkuloita. Mietin näillä kaduilla asuvien ihmisten tarinoita.

Saavun kotikulmille. Mietin nukkuvia lapsia ja hereillä odottavaa miestä. Hymyilen. Oli aika, jolloin luulin, etten koe näitä tunteita enää ikinä. Oli aika, jolloin pelkäsin näiden pienten seikkailujen olevan ohitse. Tuli aika, jolloin pikku hiljaa kaikki alkaa jälleen olla mahdollista. Kaikki, mitä osaan haaveilla, ja vielä enemmänkin.

Kesä

Tänä kesänä on lämmintä keliä saatu todella odotella, jopa ihan niin pitkään, että malttamattomimmat ovat ottaneet lähdön etelämmäs. Tosin yhtä viileältä, ellei jopa kylmältä, se tuntuu täällä olevan sen lämpimän loman jälkeenkin. Olen kuitenkin ottanut sen kannan, vaikka sää on aina hyvä vaikkakin kovin yksitoikkoinen puheenaihe, että en kuitenkaan ota valittavaa sävyä siihen… Koska sää jos mikä on asia elämässä, mihin ei pysty itse vaikuttamaan.

Kesä on tuntunut kuin juoksevan ohitse. Onneksi se jatkuu vielä! Aika kuluu vaunulenkkeillen ja pienen touhuja seuratessa. Koneella ei paljon ehdi olemaan, eikä ehdi oikein mitää muutakaan suurempaa aloittamaan, kun päiväunien pituus on 30 min kerrallaan. Ja välissä oleva aika ollaan vähän väsyneitä, mutta ei haluttaisi nukkua… Tiedättekö, että se saa joskus omankin olon tuntumaan vähän väsyneeltä. Niinä kertoina kun unta onkin riittänyt olen ollut ihmeissäni ja puolet koko siitä ajasta ollut valmiina säntäämään kun kutsuhuuto kajahtaa ilmoille… Yöt onneksi on menneet sen sijaan ihan mukavasti, koska unta sitä todellaki tuntee itsekin tarvitsevansa. Toisinaan tunnen huonoa omaa tuntoa kun haluaisin päivän jälkeen istua ihan hiljaa itsekseni, omien ajatusteni kanssa kun energiaa ei yksinkertaisesti ole keskusteluun tai kenenkään muun huomioimiseen. Ehkäpä se tästä. Ja tiedän, asiat voisivat olla paljon huonommin. Onneksi ei ole.

Syksyllä alkaakin uudenlainen arki kun astun takaisin työelämään pienen kulkiessa mukanani. Onneksi työelämä ei tarkoita tässä toimistoa, mutta palkkapäivät tulee ja työajat. Se, miten olen ajoissa paikalla siten, että olemme molemmat täysissä pukeissa ja aamutoimet tehtyinä, on vielä mysteeri. Mutta kuten kaikki sanoo, eiköhän siitäkin selvitä. Mutta vielä ei murehdita syksyä kun kesääkin vielä on jäljellä vaan nautitaan tästä.

Viime aikoina olen alkanut pohtimaan minkälaista aktiviiteettia voi tehdä alle vuoden ikäisten kanssa? Siis voisiko niiden kanssa jo “askarrella” jotain?