Viinien lähteillä

Englannissa asuessamme olin hetken töissä juustokaupassa ja onnistuin oppimaan jotain juustoista. Muutimme Kaliforniaan ja mietimme, että olisi kiva oppia viineistä ja kiertää viinitiloja nyt kun tässä ihan niiden lähteillä ollaan. Kahden pienen lapsen kanssa ajattelimme sen jäävän haaveeksi.

Sitten eräänä viikonloppuns lähdimme kiertämään Sonoman laaksoa. Aloitimme kuohuviinitilasta, jatkoimme tilalle, jonka olimme kuulleet olevan lapsiystävällinen, ehdimme vielä käydä syrjäisemmällä, pienemmällä tilalla ennen kuin etsimme iltaruokapaikan ja päästimme lapset vapaiksi leikkipuistoon.

Nyt näitä tutustumiskiertelyitä on takana useampi. On maisteltu todella hyviä viinejä ja vähän vähemmän hyviä viinejä ja opittu, että ne suosituimmat, tunnetuimmat tuottajat ja niiden tilat eivät aina ole niitä parhaita paikkoja. Pettymyksen tuotti myös tämä “lapsiperheille suunnattu paikka” koska, huolimatta että siellä oli lapsille eläimiä katseltavana, siellä tuli olo, että aikuiset olivat lähteneet varsinaisesti juomaan ja humaltumaan. Vastakohtana taas tuntemattomampi ja vähän syrjässä olevalla viinitilalla kuulimme tarinoita tilan historiasta, lapset pääsivät juoksemaan viiniköynnösten keskelle. Siellä lapset otettiin huomioon ja heille tarjoiltiin keksejä, ilman että me mitään pyysimme.

En vieläkään ole ihan varma siitä miten oikein on lapsia kuljettaa mukana näillä paikoilla. Toisaalta, he ovat tavanneet useita ihmisiä, päässeet silittämään koiria, nähneet kuinka rypäleistä syntyy juomaa, päässeet seuraamaan kolibrin lentoa läheltä erään viinitilan puutarhassa. Ja on näillä reissuilla päästy myös ensimmäistä kertaa vuoristoradan kyytiin tai karuselliin ja myös ihan oikean hevosen selkään. En siis lähtisi ihan suorilta käsin torppaamaan lasten mukaan ottamista, mutta suunnittelua (ja tietynlaista luovimista) tämä vaatii ehkä enemmän kuin ilman lapsia.

Advertisements

Joskus läheltä löytyy parhaat paikat

Herään seitsemältä tajuten, etten ole kertaakaan herännyt yön aikana. Mahtava fiilis! Muistan, että olen kutsunut Ystävän lapsineen käymään. “Joo kymppi on ihan ok jos ei yhtään aiemmin ehdi/pääse”, olin laittanut viestiä. Ja tässä me vielä loikoillaan. Onneksi päätin nousta ja yrittää saada “varastettua” joogatuokion itselleni, se on aina varma keino saada kuopus hereille. Niin tänäkin päivänä. Ja kun kuopus on hereillä, ei mene kauaakaan kun myös esikoinen nostaa itsensä istumaan. Saan mieheltä viestin, “Esikoinen on nukkunut neljästä eteenpäin, ehkä.” Saattaa tulla mielenkiintoinen päivä, meinaan.

Ystävä saapuu lapstensa kanssa ja talon täyttää uusi energia, paljon pirteämpi, parempi flow. Ovet auki puutarhaan, sukat jalasta, vuorotellaan trampalla, juostaan sisälle tekemään palapelejä, rakennetaan legoilla, huomataan vatsan kurnivan. Nopeasti lapsille ruokaa eteen ja lähdetään läheiselle kukkulalle. Kukkula on ihan “nurkan takana”, kävelymatkan päässä ja se on mielestäni aivan ihana! Siellä pääsee vähän hengittämään syvempään ja rentouttamaan hartioita hiukan löysemmiksi.

IMG_0294

Lapset juoksevat, tuuli humisee hiuksissa, pää on hiukan lähempänä pilviä. Tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista. Ystävä on läsnä, kulkee lastensa kanssa hiukan edeltä, kuopus kompastelee, kapuaa syliin. Esikoinen haluaa kiivetä puuhun muiden perässä. Ihmetellään hetki neulegraffitia. Juostaan kukkulalle levinneen rypsin joukkoon. Ystävä tekee jokaiselle lapselle, minunkin pienokaisille, seppeleen. Rinnassa läikähtää lämpö ja onni. Muistutan itseäni, että aina kannattaa etsiä asuinpaikan tai majapaikan läheltä paikka, jossa voi levittää siipensä ja antaa elämän ja onnen tunteen kannattaa tuulen sekoittaessa hiuksia. Ja sitä ei kannata pitää omana salaisuutenaan vaan jakaa onnen paikkansa muidenkin kanssa.

IMG_0291

Tämä kukkula on pelastanut monta päivää ja tulee pelastamaan tulevaisuudessakin niin kauan kuin tässä asumme. Se on meidän oma pienten seikkailujen kukkula.

Kevätriemuinen retki

Näin aiemmin viikolla sosiaalisessa mediassa, että nyt olisi pikkukilejä nähtävillä läheisellä tilalla, Deer Hollow Farm Ranch San Antoniolla. Mietin heti, että sinne pitäisi tehdä retki lasten kanssa. Muistan Englannista kuinka hupaisia pienet lampaat ja kilit voivat olla, ajattelin lasten ilahtuvan. Lopulta tein päätöksen, että retki tehtäisiin perjantaina – satoi tai paistoi.

IMG_6916
Esikoisen ottama kuva lampaista

Aamulla heräsin jälleen esikoisen tunkemiseen peittoni alle. Kello oli 6.14. Apua, mikä päivä tästä tuleekaan. Mutta retkestä oltiin puhuttu ja se oltiin luvattu niin ei auttanut muu kuin lähteä sinne. Luettiin kirja kuten joka aamu ennen kuopuksen heräämistä. Aamupesut ja vaatteiden valinta ennen aamupalaa, pakkausta ja lähtötohinaa. Heräämisestä kolme ja puoli tuntia myöhemmin istuimme valmiina autossa. Tunnelma vaikutti takapenkillä olevan keväisen kepeä.IMG_3583

Pääsimme perille ilman suurempia aamuruuhkajumituksia, saimme parkkipaikan helposti, kaikki kulki kuin rasvattu. Alkoi hymyilyttää jo itseäkin. Esikoinen potkupyörällä liikenteeseen ja kuopus kantorinkkaan, vaatekerrosten arvontaa ja lähdimme talsimaan. Matkaa parkkipaikalta tilalle on reilu 1,5 kilometriä. Matka taittui jutellen valokuvaamisesta ja muistojen taltioimisesta, vähän pohtien luonnon eläinten koteja ja elämää. Esikoinen oli innoissaan, hän oli pyytänyt aamulla saada ottaa kameran itselleen mukaan  että saisi kuvata eläimiä.IMG_0274

Hän kuvasi kilit, jotka olivat hitti aivan kuin olin ajatellutkin. Hän kuvasi joka ikisen eläimen, joka tilalla oli. Lisäksi pääsimme seuraamaan lehmän lypsämistä. Sekin oli kiinnostavaa jopa kolmevuotiaan mielestä. Kaiken tämän jälkeen oli eväiden aika. Usein eväät tuntuvat olevan retken kohokohta. Tällä kertaa uskon eväiden jääneen kolmannelle sijalle.

IMG_6926
Esikoisen ottama kuva lehmän lypsämisestä

Paluumatka sujui jälleen jutellen. Tällä kertaa pikkukileistä, pupuista, oravista ja lehmän lypsämisestä. Itseltä oli aamun aikaisen herätyksen aiheuttama harmitus poistunut. Kaikilla oli leveä hymy kasvoilla. Automatka sujuikin hiljaisuuden vallitessa kun takapenkki uinui.IMG_3603

Monta kertaa miettii, että kannattaako lähteä, jaksaako lähteä, ei ole seuraa niin viihdytäänkö. Aina kannattaa lähteä, aina jaksaa lopulta kuitenkin ja saattaa olla jopa helpompaa kuin kotona. Aina ollaan myös viihdytty. Seuraavaa retkeä ehdittiin pohtia jo iltaruoan aikana.

Kiinnittäkää turvavyöt – lasten kanssa lentäminen

Esikoisen synnyttyä ja hänen saatuaan passin lähdimme ensimmäiseksi reissuun. Lensin hänen kanssaan yksin Englannista Puolaan. Muistan jännittäneeni ihan kaikkea ja kironneeni joka ikisen turvatarkastustyypin, joka pyysi ottamaan nukkuvan nyytin pois liinasta ja irroittamaan liinan. Lento kesti noin 1,5 tuntia. Vaihdoin täyden vaipan kahdesti peläten molemmilla kerroilla liikuttamisen räjäyttävän koko paketin, ja syötin nousut ja laskut. Loppuajan vauvani vaivaannutti vieressäistuvia miehiä tuijottamalla heitä tiukasti ja rapsuttamalla heidän takin hihojaan. Mutta kaikki meni hyvin! Matkustin vain käsimatkatavaroilla ja kanssamatkustajat tsemppasivat ja kehuivat sekä vauvaa että rohkeuttani.

Ennen kuin vuosi oli tullut täyteen olimme lentäneet viisi kertaa Euroopan sisällä ja kerran Japaniin. Mielestäni matkustus oli ehkä parasta ikinä ja niiiiin helppoa. Olin toki oppinut että yksin matkustaessa ei ehkä kannata väkisin yrittää lähteä liikkeelle pelkillä käsimatatavaroilla, vaikkei se mahdotonta olekaan. Tärkeintä oli kantoväline, riittävästi vaippoja eli ehkä tuplat siihen mitä normaalisti siinä ajassa kuluisi tai yksi per matkustustunti, vaihtovaatteet itselle ja lapselle ehkä kolmet. Sen lisäksi imetyssuoja, jos kokee sen tarpeelliseksi, ja lapsen kasvaessa enemmän ja enemmän aktiviteettia. Kannattaa miettiä onko ne vinkulelut, kaikessa “ihanuudessaan” kotioloissa, kuitenkaan paras mahdollinen lentokoneessa.Jos haluaa lapsen nukkuvan niin oman kirjan ja ristikkolehden voi unohtaa pakata mukaan tai ainakin unohtaa kaivaa se esiin, koska se on varmin keino saada lapsi rauhalliseksi.

Nyt kun lapsia on kaksi ja Kaliforniaan muuttomme jälkeen on lentomäärätkin vähentyneet. Kuopus siis ei ole päässyt lentokoneeseen joka toinen kuukausi. Mutta hänelläkin on lentokilometrejä kertynyt. Jouluksi lensimme Suomeen. Lähdin yksin kahden alle kolmevuotiaan kanssa matkaan ja Suomeen saavuimme kahden vaihdon jälkeen.

Lensimme Kaliforniasta Kööpenhaminaan, joka oli pisin lento. Istutin lapset penkkeihin. Kuopus meni sylilapsena eli hän sai omaan vyöhöni liitettävän lisäosan. Esikoinen yritti kaikkensa, ettei hänen olisi tarvinnut olla vöissä omalla penkillään. Nousun jälkeen ja merkkivalojen sammuttua istutin molemmat lapset omille penkeilleen ja nostin heille pöydät eteen ja aloin lappaamaan aktiviteettia ja ruokaa vuorotellen. Istuin siis itse heidän edessään lattialla, että sain pidettyä molemmat hallinnassani. Tämä oli mahdollista koska olimme varanneet ensimmäisen penkkirivin. Sitten tulikin ruoka, josta lapset eivät syöneet juurikaan mitään. Ja sen jälkeen oli “iltapesut” ja nukkumisen aika. Esikoinen nukkui noin viitisen tuntia, kuopus jonkin verran enemmän. Olin ehkä tsempannut itseäni henkisesti jonkin verran, koska lento tuntui niin helpolta. Itse en toki juurikaan nukkunut ja aktiviteettia ja ruokaa oli aivan liikaa mukana, mutta keneltäkään ei tullut pahaa sanomista (tai sitten ne ei vaan uskaltaneet sanoa mitään ja itse olin niin keskittynyt, etten huomannut).

Laskeuduimme Kööpenhaminaan ja vaihtoaikaa oli tunti. Otin molemmat väsyneet lapset kantoreppuihin, toinen eteen ja toinen taakse, ja lähdin kulkemaan lentokentän läpi. Kaikki hyvin. Päästiin Tukholman koneeseen ja sen matkan nukuin itsekin esikoisen höpöttäessään omia juttujaan. Tukholmassa syötiin pullat, juostiin vähän lentokentän käytävillä, pidettiin huoli että muistetaan nousta koneeseen. Lensimme Turkuun ja se menikin sitten jo ihan kevyesti kun tiesi, että kohta ei enää tarvitse tsempata. Ja sitten olimmekin perillä.

En voi kuin iloisesti ja ylpeästi hämmästellä lastemme matkustamista. Nyt odotan jo innolla kesää ja Finnairin suoraa lentoa. Miten helppoa se tuleekaan olemaan!

Ajatuksia illasta kun pääsee lähtemään yksin kaupunkiin

Hyppään autosta, huikkaan lapsille ”Nähdään aamulla!” Lähetän miehelle lentosuukon. Jännittää. Vuoden asumisen jälkeen olen löytämässä itseni uudelleen. Olen menossa treffaamaan kaveria. Yksin. San Franciscoon.

Kiiruhdan asemalle. Ostan automaatista junalipun. Naurahdan itsekseni, niin eihän täällä sen kummempia asemia tarvita kun rantakelit on jo helmikuussa. Varmistan viereiseltä matkutajalta junan varmasti menevän ”cityyn”. Saan vastauksen leveän hymyn kerä. Vatsassa on perhosia.

fullsizeoutput_88d

Matka kestää vajaan tunnin. Luen kirjaa ja torkahdan. Katselen maisemia. Seuraan ihmisiä jotka nousevat junaan ja junasta pois. Pukuja ja kravatteja, skeittilautoja, kaikkea mahdollista.

Nousen itsekin junasta. Hymyilyttää. Kaivan kartan esiin ja alan kävellä. Seuraan ihmisiä. Mietin miten niillä ei ole enempää kiire. Seuraan loputonta autojen jarruvalojen jonoa. Nostan katseeni ylös. Näen ilta-auringon punertaman taivaan pilvenpiirtäjien välissä. Muistan kokeneeni tämän tunteen ennenkin, Tokiossa. Kävelen katuja eteenpäin yksin, mutta kuitenkin ihmisten kanssa. En koe yksinäisyyttä. Pelkään ajan loppuvan kesken. Toivoisin sen jatkuvan myöhään yöhön.

fullsizeoutput_88e

Hyppään kotimatkalla taksin kyytiin. Ajetaan läpi kaupungin. Ajetaan läpi kulmien, joissa rap-musiikki jumputtaa, jostain kiilaa auton eteen skeittaaja, erilaisia porukoita hengaa kadulla. Näen hymyilevän pyöräilevän nuoren naisen menevän eteenpäin hiukset hulmuten. Näen useita peittoihinsa kääriytyneitä kodittomia. Näen kaupungin valot. Tunnen vatsassa San Franciscon alamäet. Ihastelen näkyviä kukkuloita. Mietin näillä kaduilla asuvien ihmisten tarinoita.

fullsizeoutput_88c

Saavun kotikulmille. Mietin nukkuvia lapsia ja hereillä odottavaa miestä. Hymyilen. Oli aika, jolloin luulin, etten koe näitä tunteita enää ikinä. Oli aika, jolloin pelkäsin näiden pienten seikkailujen olevan ohitse. Tuli aika, jolloin pikku hiljaa kaikki alkaa jälleen olla mahdollista. Kaikki, mitä osaan haaveilla, ja vielä enemmänkin.

Matkan pituudella ei ole väliä

Edellisenä päivänä oli tullut vettä kuin saavista kaatamalla. Siis täällä Kaliforniassakin sataa, ihan joka vuosi näköjään. Olimme viettäneet sadepäivän ulkoilut kotikulmilla kierrellen ja lätäkköhyppelyä harrastaen. Aamulla päätin, että tehtäisiin jotain muuta ja lähdetään metsäretkelle. Suunnaksi otimme erään County Parkin koska tiesin, että siellä on helppo taaperon käveltävä luontopolku.IMG_2290Parkkipaikan portti oli kiinni, suljettu koko paikka. Siinä kohtaa takapenkilta kuului tuhinaa ja itse hitusen pienestä takaiskusta harmistuneena mietin miten saataisiin tämä päivä kulumaan. Ulos on päästävä! Käännyin takaisin ja alaspäin ajellessani huomasinkin auton parkissa tien varressa. No tietenkin, pysähdytään tähän ja onhan tässä ympärillä metsää, jota tutkia. Ja niin me teimme.

Hetken kävelimme polkua edes takaisin etsien sopivaa laskeutumisreittiä purolle, jonka näimme alhaalla solisevan. Ja lopulta päätin, että tästä me pääsemme ja 2-vuotias seuralaiseni kovasti vakuutti “Joo-o, kyllä me päästään!”IMG_2303

Siinä taivaltaessamme näimme mm. kohmeisen liskon. Saattoi olla yksi retken kohokohdista. IMG_2300

Ylitimme puroa, kiipesimme kaatuneiden puunrunkojen yli, möyrimme niiden alta. Taivaltamamme matka ei todellakaan ollut pitkä, mutta itsellä kuopus kantorinkassa ja välillä esikoista nostaen ja auttaen, tuntui se paljon pidemmältä ja todella tehokkaalta treeniltä. Löysimme lopulta leiripaikan.IMG_0146Lueskelimme parit esikoisen omassa repussa kantamansa muumikirjat, söimme eväät, heittelimme kiviä ja lehtiä puroon, tasapainoilimme kivillä, teimme “soppaa”, hengitimme raitista ilmaa ja nautimme metsän äänistä. Ei se matkan pituus vaan itse matka on se tärkein. Palatessamme autolle oli meillä kaikilla punaiset posket, hymy huulilla ja rauhallinen mieli.IMG_0145IMG_2324

Vaikka sielu aina lepää ja hengitys vapautuu kun pääsen metsään niin pakko myöntää, että kahden sinne tänne poukkoilevan lapsen kanssa ei ihan samoille rentoutumisasteille päästä kuin aiemmin. Mutta en ikinä milloinkaan ole vielä katunut, että olemme sinne metsään lähteneet. En nytkään, vaikka mielessä vilisi puumat, maansortuminen sateiden jäljiltä, poison oakin aiheuttamat reaktiot….ja tietenkin ne yliluonnolliset ilmiöt, jotka tulee mieleen kun on katsonut liikaa Stranger Thingsiä ja näkee puun kyljessä “limaa”.IMG_2287

Kun retki ei menekään suunnitelmien mukaan..

Me alkukesästä lomapäiviä laskiessa ja kesälomasuunnitelmia tehdessä ymmärrettiin, että Yosemiten korkkaus jää syksylle. Varattiin siinä innoissamme viimeiset majoitukset laaksosta, että varmasti päästään vieraidemme kanssa sinne majoittumaan. Ja kuinkas sitten kävikään…

Retkelle lähtö on torstaiaamuna. Esikoinen sairastuu kunnon kuumeeseen maanantai-iltana. Tiistai menee levätessä. Mies soittelee Yosemitelle ja varmistaa, että majoituksemme on varma. Saa samalla tietää, että meille on varattu kaksi lämmittämätöntä telttaa. Kyllä, lämmittämätöntä ja on luvattu yöpakkasia. Keskiviikkona alan jo miettimään kuinka tässä käy. Onko mitään järkeä lähteä retkelle? Esikoisen kuume alkoi taittumaan ja torstaiaamuna lähdimme matkaan kuumeettoman ja virkeän lapsen kanssa. Pääsimme teltoilemme hyvissä ajoin, pakkasimme ruoka-ja kosmetiikka tarvikkeemme karhulaatikkoon ja lähdimme kävelylle. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että yöt todella menevät pakkaselle ja laaksoon ei pääse lämmitävä aurinko paistamaan. Kävimme pienen kävelylenkin, etsimme lähimmän ruokailupaikan, metsästimme termareihin kuumaa vettä ja kömmimme makuupusseihimme.



Kuopus nukkui ehkä puolen tunnin pätkiä, itsestä tuntui että hän lähinnä vain itki. Sydämeni särkyi yön pimeinä tunteina kun yritin lohduttaa, pitää lämpimänä ja taas viilentää. Oli kuopuksen aika sairastaa. Pelkäsin pieniä pakkaslukemia tottumattomana telttailijana. Koitti aamu, itse en ollut nukkunut silmällistäkään. En muista koska olisi käynyt niin, että totean klo 6.15, että “Nyt on aamu.” Yleensä se on esikoisen tehtäviä, mutta tällä kertaa hän posotti läpi yön kaivautuen syvemmälle ja syvemmälle pussiinsa. Puoliso oli nukkunut sen mitä oli ollut hiljaist. Naapuritelttojen tilannetta en lähtenyt kyselemään. 

Koko päivän kannoin nukkuvaa kuopusta kantorepussa. Lounaan jälkeen menimme takaisin teltalle päiväunille ja mitattuani jälleen kuumeen aloin miettimään vaihroehtoa telttayölle. Lopputuloksena pakkasimme kaikki kimpsut ja kampsut ja suuntasimme lämpimämpään majoitukseen Yosemiten ulkopuolelle. Kukaan ei vaikuttanut olevansa siirrosta pahoillaan, eikä vähiten naapuriteltan väki.


Vaikka koko reissun patikoinnin jäivät lähes olemattomiksi, ei lähtö harmita. Eikä harmita myöskään yö teltassa, koska kokemusta rikkaampana ja viisaampana osaan valmistautua tulevaisuudessa. Ja koska tilanne olisi ollut täysin eri yhden pöpön pysytellessä poissa. Palaan Yosemiteen vielä uudelleen, koska ei tämäkään retki huono ollut vaikka suunnitelmat eivät toimineetkaan.

The First

Päätin tehdä jotain toisin, ihan vain saadakseni uuden inspiraation, selvennyksen, uuden alun tälle vanhalle harrastukselleni. Ihanteellisinta olisi kerätä tänne kaikki retkeni, ympäri maailmaa, näiden viimeisten lähes 10 vuoden ajalta. Mutta koska tiedostan aikani olevan rajallinen, en lupaa mitään, mutta yritän parhaani.

Tällä hetkellä päiväni täyttävät kaksi lastani, esikoinen ja kuopus. Asustamme tällä hetkellä Kaliforniassa, jonne nämä viimeisimmät retket sijoittuvatkin. Mutta retkiä on tehty niin Euroopassa kuin Aasiassakin, ilman lapsia ja lasten kanssa.

Olen aiemmin kirjoittanut kaikenlaiset mielellä olevat asiat sekä käsityöjutut että ruokakokeilut samaan blogiin retkien kanssa. Nyt päätin, että on uuden, selveämmän ajan aika ja niinpä nämä em. tuotokset löytyvät tulevaisuudessa täältä. Toistaiseksi sekin on tyhjä, kaikki ajallaan kuten sanotaan…

Sen enempää turisematta, tervetuloa retkiseuraksi.

Kesälomareissu osa 1

En muista koska olisimme olleet tilanteessa, että todella lasketaan lomapäiviä. No täällä saamme todella niin tehdä. Ja kun otetaan huomioon, että automatkustus on ollut huonossa huudossa vauva-aikana niin pidemmät autoilut on jätetty väliin. Kunnes vihdoin ynnäsimme täällä jo asutun ajan, miehen lomapäivät ja jo kuluneet ns. kesälomakuukaudet ja aloimme etsimään majapaikkaa. Minne mentäisiin, aikaa kaksi yötä tai ehkä kolme, mitä halutaan – vuoria vai merta… Yosemite olis hieno! Tsekkaus majoituksiin….ok, puolen vuoden päästä. Tahoe? No siellä on useampi vaihtoehto, sinne! En voisi tyytyväisempi päätöksestä ja onnellisempi olla nyt kotiuduttuamme.

Automatkat meni paljon ennakko-odotuksia paremmin. Toki kömmin motarilla istumaan kahden turvaistuimen väliin laulamaan kuinka pöllö höllää ja muumipapan Merenhuiskeesta, saatoin missata karhun ja hiukan hienoja maisemia, mutta kukaan ei itkenyt eikä voinut pahoin. Lähdettiin liikkeelle torstaina välttääksemme pahimmat ruuhkat ja matkaa teimme silti viiden tunnin sijasta kahdeksan. Majapaikkaan saavuttuamme meinasi itseltä loppua usko sujuvuuteen kun ei ollut ravintolaa enkä tajunnut miten saan kraanasta vettä. Kirosin koko ameriikan design puolen tyypit kunnes tajusin, että sitä nuppia pitää vetää ulospäin.

Perjantai-aamu alkoi lasten toiveesta 6:20. Aamutoimet, retkivalmistelut ja aamiaiselle, siitä sitten kamat autoon ja liikkeelle. Ysiltä oltiin reitin alkupäässä ja ihasteltiin maisemia. En osaa sanoa reitistä muuta kuin, että ihanat maisemat, uskomattoman reippaat lapset, tosi ystävällisiä kanssaretkeilijöitä, hitusen (liian) tiukkaa nousua paikoitellen, mutta niin mahtavaa että se reitti tehtiin.

Lähdimme siis olympiakylä Squaw Valleystä liikkeelle Shirley Canyon Trailia pitkin. Taisi kaikkia jännittää, esikoista ehkä vieressä kohiseva puro, vanhempia esikoisen jaksaminen sekä reitin haastavuus. Olimme kuulleet vain huhupuheita kuinka reittiä ei lasten kanssa pystyisi tekemään, mutta kannattaa lähteä katsomaan alkureitin hienoja maisemia. Onneksi omaa jännitystä vähän laski parkkipaikalla toisen äidin kanssa jutustelu. Hän oli lähdössä neljän lapsen kanssa matkaan ja aikoi mennä huipulle asti eli sinne mikä meidänkin määränpää olisi.

Pääsimme kulkemaan huipulle asti. Ehkä kerran vain eksyimme. Näimme mahtavia maisemia. Esikoinen käveli itse sitkeästi lunta katsomaan. Käveli sellaisia kohtia reitistä omasta halusta etten olisi ikinä uskonut kaksivuotiaan kykenevän. Lounastimme jylhissä maisemissa, levähdimme järven rannalla. Jos jotain olisin tehnyt toisin niin olisin pakannut uikkarit mukaan ja pulahtanut uimaan sekä järvessä että jälleen huipulla olleeseen uima-altaaseen. No onneksi siellä oli myös ravintola, jonka hampurilainen ja virvokkeet maistui paremmalta kuin moni muu hampurilainen aikoihin.

Niin ja kun huipulle asti on kiivennyt, pääsee sieltä ilmaiseksi hissillä alas ja illalla maistui hotellissa uni (kaikille muille paitsi päikkäreitä rinkassa nukkuneille lapsille).

Kuvat otettu kyseiseltä haikkaukselta.

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat TravelloverMuru Mou ja Skimbaco