Kun retki ei menekään suunnitelmien mukaan..

Me alkukesästä lomapäiviä laskiessa ja kesälomasuunnitelmia tehdessä ymmärrettiin, että Yosemiten korkkaus jää syksylle. Varattiin siinä innoissamme viimeiset majoitukset laaksosta, että varmasti päästään vieraidemme kanssa sinne majoittumaan. Ja kuinkas sitten kävikään…

Retkelle lähtö on torstaiaamuna. Esikoinen sairastuu kunnon kuumeeseen maanantai-iltana. Tiistai menee levätessä. Mies soittelee Yosemitelle ja varmistaa, että majoituksemme on varma. Saa samalla tietää, että meille on varattu kaksi lämmittämätöntä telttaa. Kyllä, lämmittämätöntä ja on luvattu yöpakkasia. Keskiviikkona alan jo miettimään kuinka tässä käy. Onko mitään järkeä lähteä retkelle? Esikoisen kuume alkoi taittumaan ja torstaiaamuna lähdimme matkaan kuumeettoman ja virkeän lapsen kanssa. Pääsimme teltoilemme hyvissä ajoin, pakkasimme ruoka-ja kosmetiikka tarvikkeemme karhulaatikkoon ja lähdimme kävelylle. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että yöt todella menevät pakkaselle ja laaksoon ei pääse lämmitävä aurinko paistamaan. Kävimme pienen kävelylenkin, etsimme lähimmän ruokailupaikan, metsästimme termareihin kuumaa vettä ja kömmimme makuupusseihimme.



Kuopus nukkui ehkä puolen tunnin pätkiä, itsestä tuntui että hän lähinnä vain itki. Sydämeni särkyi yön pimeinä tunteina kun yritin lohduttaa, pitää lämpimänä ja taas viilentää. Oli kuopuksen aika sairastaa. Pelkäsin pieniä pakkaslukemia tottumattomana telttailijana. Koitti aamu, itse en ollut nukkunut silmällistäkään. En muista koska olisi käynyt niin, että totean klo 6.15, että “Nyt on aamu.” Yleensä se on esikoisen tehtäviä, mutta tällä kertaa hän posotti läpi yön kaivautuen syvemmälle ja syvemmälle pussiinsa. Puoliso oli nukkunut sen mitä oli ollut hiljaist. Naapuritelttojen tilannetta en lähtenyt kyselemään. 

Koko päivän kannoin nukkuvaa kuopusta kantorepussa. Lounaan jälkeen menimme takaisin teltalle päiväunille ja mitattuani jälleen kuumeen aloin miettimään vaihroehtoa telttayölle. Lopputuloksena pakkasimme kaikki kimpsut ja kampsut ja suuntasimme lämpimämpään majoitukseen Yosemiten ulkopuolelle. Kukaan ei vaikuttanut olevansa siirrosta pahoillaan, eikä vähiten naapuriteltan väki.


Vaikka koko reissun patikoinnin jäivät lähes olemattomiksi, ei lähtö harmita. Eikä harmita myöskään yö teltassa, koska kokemusta rikkaampana ja viisaampana osaan valmistautua tulevaisuudessa. Ja koska tilanne olisi ollut täysin eri yhden pöpön pysytellessä poissa. Palaan Yosemiteen vielä uudelleen, koska ei tämäkään retki huono ollut vaikka suunnitelmat eivät toimineetkaan.

Advertisements

The First

Päätin tehdä jotain toisin, ihan vain saadakseni uuden inspiraation, selvennyksen, uuden alun tälle vanhalle harrastukselleni. Ihanteellisinta olisi kerätä tänne kaikki retkeni, ympäri maailmaa, näiden viimeisten lähes 10 vuoden ajalta. Mutta koska tiedostan aikani olevan rajallinen, en lupaa mitään, mutta yritän parhaani.

Tällä hetkellä päiväni täyttävät kaksi lastani, esikoinen ja kuopus. Asustamme tällä hetkellä Kaliforniassa, jonne nämä viimeisimmät retket sijoittuvatkin. Mutta retkiä on tehty niin Euroopassa kuin Aasiassakin, ilman lapsia ja lasten kanssa.

Olen aiemmin kirjoittanut kaikenlaiset mielellä olevat asiat sekä käsityöjutut että ruokakokeilut samaan blogiin retkien kanssa. Nyt päätin, että on uuden, selveämmän ajan aika ja niinpä nämä em. tuotokset löytyvät tulevaisuudessa täältä. Toistaiseksi sekin on tyhjä, kaikki ajallaan kuten sanotaan…

Sen enempää turisematta, tervetuloa retkiseuraksi.

Kesälomareissu osa 1

En muista koska olisimme olleet tilanteessa, että todella lasketaan lomapäiviä. No täällä saamme todella niin tehdä. Ja kun otetaan huomioon, että automatkustus on ollut huonossa huudossa vauva-aikana niin pidemmät autoilut on jätetty väliin. Kunnes vihdoin ynnäsimme täällä jo asutun ajan, miehen lomapäivät ja jo kuluneet ns. kesälomakuukaudet ja aloimme etsimään majapaikkaa. Minne mentäisiin, aikaa kaksi yötä tai ehkä kolme, mitä halutaan – vuoria vai merta… Yosemite olis hieno! Tsekkaus majoituksiin….ok, puolen vuoden päästä. Tahoe? No siellä on useampi vaihtoehto, sinne! En voisi tyytyväisempi päätöksestä ja onnellisempi olla nyt kotiuduttuamme.

Automatkat meni paljon ennakko-odotuksia paremmin. Toki kömmin motarilla istumaan kahden turvaistuimen väliin laulamaan kuinka pöllö höllää ja muumipapan Merenhuiskeesta, saatoin missata karhun ja hiukan hienoja maisemia, mutta kukaan ei itkenyt eikä voinut pahoin. Lähdettiin liikkeelle torstaina välttääksemme pahimmat ruuhkat ja matkaa teimme silti viiden tunnin sijasta kahdeksan. Majapaikkaan saavuttuamme meinasi itseltä loppua usko sujuvuuteen kun ei ollut ravintolaa enkä tajunnut miten saan kraanasta vettä. Kirosin koko ameriikan design puolen tyypit kunnes tajusin, että sitä nuppia pitää vetää ulospäin.

Perjantai-aamu alkoi lasten toiveesta 6:20. Aamutoimet, retkivalmistelut ja aamiaiselle, siitä sitten kamat autoon ja liikkeelle. Ysiltä oltiin reitin alkupäässä ja ihasteltiin maisemia. En osaa sanoa reitistä muuta kuin, että ihanat maisemat, uskomattoman reippaat lapset, tosi ystävällisiä kanssaretkeilijöitä, hitusen (liian) tiukkaa nousua paikoitellen, mutta niin mahtavaa että se reitti tehtiin.

Lähdimme siis olympiakylä Squaw Valleystä liikkeelle Shirley Canyon Trailia pitkin. Taisi kaikkia jännittää, esikoista ehkä vieressä kohiseva puro, vanhempia esikoisen jaksaminen sekä reitin haastavuus. Olimme kuulleet vain huhupuheita kuinka reittiä ei lasten kanssa pystyisi tekemään, mutta kannattaa lähteä katsomaan alkureitin hienoja maisemia. Onneksi omaa jännitystä vähän laski parkkipaikalla toisen äidin kanssa jutustelu. Hän oli lähdössä neljän lapsen kanssa matkaan ja aikoi mennä huipulle asti eli sinne mikä meidänkin määränpää olisi.

Pääsimme kulkemaan huipulle asti. Ehkä kerran vain eksyimme. Näimme mahtavia maisemia. Esikoinen käveli itse sitkeästi lunta katsomaan. Käveli sellaisia kohtia reitistä omasta halusta etten olisi ikinä uskonut kaksivuotiaan kykenevän. Lounastimme jylhissä maisemissa, levähdimme järven rannalla. Jos jotain olisin tehnyt toisin niin olisin pakannut uikkarit mukaan ja pulahtanut uimaan sekä järvessä että jälleen huipulla olleeseen uima-altaaseen. No onneksi siellä oli myös ravintola, jonka hampurilainen ja virvokkeet maistui paremmalta kuin moni muu hampurilainen aikoihin.

Niin ja kun huipulle asti on kiivennyt, pääsee sieltä ilmaiseksi hissillä alas ja illalla maistui hotellissa uni (kaikille muille paitsi päikkäreitä rinkassa nukkuneille lapsille).

Kuvat otettu kyseiseltä haikkaukselta.

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat TravelloverMuru Mou ja Skimbaco

Retki lähelle


Täällä Kaliforniassa asuessa jos jokin on positiivista on aina hyvät retki-ilmat. Tai taisin juuri huijata, täällä voi olla liian kuuma ja uv-tasot nousevat hurjiksi ja viime talven sateiden jäljiltä on yhä jotkut paikoista suljettuna maanvyörymien vuoksi, mutta muuten  aina sopii lähteä metsään. Ja niin me mielellämme lähdetäänkin.

Meidän läheisessä state parkissa on hyvät piknik-alueet, paljon varjostavia puita ja lapsille sopiva luontopolku. Lähdimme siis eräänä arkipäivänä lasten kanssa kokeilemaan minkä mittainen tämä luontopolku oikeasti on. Päästiin perille, nappasin kartan mukaan ja lähdettiin taapertamaan. Itseä tietenkin jännitti, että mitä tästä oikein tulee, mutta olisi taas kannattanut vain luottaa esikoiseen. Mukisematta tallusti eteenpäin, katseli isooooja puita, voivotteli kun niitä oli kaatunut ja kantoi reppunsa ja eväänsä ihan itse koko matkan. Ja myönnettäköön, itse mietin jossain kohtaa reittiä, että olisi voinut valita viileämmän päivän…

Opin mm. että kun punapuu kaadetaan(?) sen kannosta kasvaa uusia punapuita rinkiin ja sitä kutsutaan Fairy Ringiksi. Esikoista ei kiinnostanut tämäkään fakta. Mutta hän nautti. Hän oli onnellinen. Hän ilahtui näkemistään linnuista, sisiliskoista, sammakoista, kaloista. Minä olin onnellinen, koska näiden lasten kanssa kulkeminen on niin helppoa kun vaan saa aikaiseksi lähteä kotinurkkia pidemmälle.

Jos totta puhutaan niin onnellisimpia olemme ulkona kaikki nuorimmasta lähtien.

 

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat TravelloverMuru Mou ja Skimbaco

Metsäretkimuistot osa 1

Nyt kun Instagram on täynnä kuvia Suomen alkavasta kesästä, kaverit täällä seuraa Suomen sääennusteita haukkana, pohditaan miten paljon tarvitaan pitkää vaatetta välikausipuvun alle mökillä ja sen sellaista, en voi kuin palata ajassa reilu puoli vuotta taakse päin. Kun olin viimeisilläni raskaana, vakuuttelin siinä parkkiksella seurueelle, että en minä nyt tänään synnytä. Huoli pois! 
Kaivoin kantoliinan ja sidoin vajaa 2-vuotiaan esikoisen selkään, otin kameran ja eväskassin olalle ja lähdin kulkemaan seurueen perässä. Retken kohokohta oli puolessa välissä, evästauko. Miten ruoka voi aina retkellä maistua niin hyvältä? Jo pelkästään sen takia kannattaa käydä retkillä.Tämä metsäretki teki hyvää. Se teki kaikessa hulluudessaan juuri sen mitä metsään menemisen aina sanotaan tekevän. Se rentoutti, laittoi asioita perspektiiviin, tuuletti ajatuksia, nosti hymyn kasvoille ja taisin minä ajatella, että kyllä sitä pystyy mihin vaan vaikka toiset koittavat jarrutella. Sain energiaa pärjätä arjessa kun mies painoi töitä toisella mantereella.Noin kuusi kilometriä taivallettumme, olimme jälleen autoilla. Ilma oli lämmennyt ja onneksi oli kioski auki, että saimme ostettua jätskit. Mielessä oli vahvana kuinka kiitollinen olen siitä, että olen saanut elää lähellä luontoa sekä siitä, että minulle on jaksettu tehdä eväsleivät ja laittaa mehua pulloon ja viety metsään istumaan mättäälle syömään, oltu kiireettä. Miten toivoisin omien lasten oppivan elämään luonnossa, sen kanssa ja kunnioittamaan sitä.

Enkä minä tämän metsäretken aikana synnyttänyt enkä ihan heti sen jälkeenkään. Monelle tutulle tämä tuntui olevan muistutus, että raskaus ei ole sairaus sen mennessä normaalisti. Itselle tämä oli muistutus, että kehoni on vahva ja mieleni vielä vahvempi. Olen tyytyväinen, että uskalsin lähteä ja ottaa esikoisen kantoliinaan. Kantoliinan valitsin -repun sijaan siksi, että pelkäsin repun soljen alkavan painamaan jossain kohtaa. Toki suosittelen liinan käyttöä harjoittelemaan myös ulkovaatteet päällä vähän aiemmin kuin siellä lähtötohinassa parkkiksella. Viekäämme lapsemme metsään ja eletään vähemmällä kiireellä. Näin yritän toimia täällä Kaliforniassa kunnes seuraavan kerran pääsen koluamaan Suomen metsiä.

Salli tylsyys

Liikaa harrastuksia.. Liian vähän harrastuksia… Liikaa menoja… Aina yksin…

Valintoja ja vaihtoehtoja, toisille pakkoja ennemmin kuin vapaaehtoisuutta. Olen tavannut ihmisiä, jotka ei vaan halua olla lasten kanssa päivittäin kotona vaan on pakko ohjelmoida arki aamusta iltaan. Olen toisaalta tavannut ihmisiä, joiden arki hoituu kotona, eikä tarvetta aikataulutetulle arjelle ole. Kuten myös niitä, jotka kokevat olevansa yksin lasten saannin jälkeen, eikä oikein ole löytänyt paikkaansa perheellisenä tässä oravanpyörässä juoksevien ihmisten maailmassa. Ja kaikkea mahdollista mahtuu näiden väleihin. 


Olen itse pohtinut asiaa itseni kannalta kuin myös lasteni kannalta. Esikoinen kaipaa jo leikkiseuraa ja kaipaan minäkin seuraa, jonka kanssa keskustella ymmärrettävästi muustakin kuin Minnistä ja Ryhmä Hausta. Kuopus kaipaa mahdollisuutta liikkua eritavoin kuin esikoinen. Omaa liikkumista en nyt ota huomioon tässä pohdinnassa (tosiasiassa kaipaan hikeä ja kunnon treeniä kuin hullu puuroa!!!) Mutta minkä verran virikkeitä ja lapsiseuraa alle kolmevuotiaat todella tarvitsee? 


Aina toisinaan kannan syyllisyyttä kun lapseni viettää niin paljon aikaa vain minun kanssani kotona ihan arkiaskareissa. Toisaalta haluan heidän oppivan niitä arkiaskareita, enkä tiedä jaksanko itse liian ohjelmoitua elämää. Kannan syyllisyyttä jatkuvasta suomen kielen käytöstä. Emme tapaa juurikaan muita kuin suomalaisia kavereita, katsomme pääsääntöisesti vain suomalaisia lasten ohjelmia, luen vain suomalaisia kirjoja heille… Pitäisikö minun panostaa enemmän myös englantiin, mahdollistaa sen oppimista? 


Sitten pääsemme tähän ongelmaan. Lapselle on hyvä sallia tylsyys ja antaa hänen kehittää mielikuvitustaan ja antaa hänen itsensä keksiä itselleen tekemistä. Mutta miten paljon ohjelmaa ja menoa on liikaa? Kuinka monet leikkitreffit viikossa on sopivasti? Onko lapselle tylsyyttä se, että viedään metsäretkelle tai että käydään leikkipuistossa ilman kaveria? Onko tylsyyttä se, että hän kavereiden kanssa keksii yhteisiä touhuja? Mikä lasketaan tylsyydeksi? 

Aika juhlan

Tässä kevään aikana täytti esikoinen kaksi vuotta. Itselleni oli päivän selvää, että kakku pitää olla ja juhlat. Ja vihdoin ja viimein viikonloppuna kutsuttiin uudet ystävät kylään, tarjottiin kakkua ja metsästettiin munia. Oli ihanaa! 

Kun viikonloppu oli ohitse, jääkaapissa kakun rippeet, lelut yhä leikeistä levällään, onnellinen väsymys painoi kropassa, vietettiin palauttavaa maanantaita. Huomasin kaipaavani kipeästi. Jostain puskista tuli ikävä lasten isovanhempia, serkkuja, tätejä ja enoa, omia kavereita lapsineen. Olisin halunnut saada heidätkin saman pöydän ympärille.

Pohdin kuinka onnekas olen ja olemme koko perhe, että kahdessa kuukaudessa olemme tutustuneet ihaniin ihmisiin, jotka ovat valmiita tulemaan juhlistamaan kanssamme. Istumaan alas. Kertomaan itsestään. Tutustumaan vielä vähän syvemmälti. Olen onnekas kun olen löytänyt turvaverkkoa, jolta pyytää apua kun hämmentää ja kun uuvuttaa. Olen onnekas kun lapseni on löytänyt samanhenkisiä kavereita, jotka nauttivat olostaan ulkona, hyrränä pyörimisestä, juoksemisesta ja nauramisesta. Välillä onni tuntuu niin vahvasti, että itkettää.

Yllätyin siis ikävääni. Mutta tätäkin tämä elo ulkomailla on. Juhlahetket jaetaan bioloisen perheen kanssa kuvin ja videopuheluin. Elämään luodaan uusi perhe niistä ihmisistä, ystävistä, jotka elävät ympärillä arkea samoissa ympyröissä. Ja sekin on onnea ja juhlan aihe.

Plussalla

Olen saanut joskus kuulla, että olen liian positiivinen ja miten voi kaikki olla ihanaa. Kaikki ei ole aina ihanaa ja on paljon asioita, jotka elämässäni ei juuri nyt ole läsnä. Mielestäni kuitenkin on parempi ajatella ja muistella niitä positiivisia asioita kuin murehtia aina niitä negatiivisia, se tekee elämästä siedettävämpää. Ja kun on paljon asioita, jotka aika ajoin saavat minut ajattelemaan ja tuntemaan, että tässä on hyvä nyt.

Kuten nyt se tunne kun voi aamulla laittaa shortsit jalkaan ja astua ulos kello yhdeksältä ja vain vähän tuntea viileää ilmaa ihollaan ja sekin tapahtuu ollessa varjossa. Tämähän siis on kuin lapsena! Olen joinain menneinä kesinä pohtinut miksei enää tarkene mennä ulos aamulla kuten lapsena t-paidassa ja shortseissa ja olla siellä niissä samoissa vetimissä koko päivän, mutta nyt olen todistanut että kyllä voi ja jo huhtikuussa! Unohdetaan täksi päiväksi siis se fakta, että viikonloppuna ollaan taas melkein Suomen kanssa samoissa lämpötiloissa ja keksimässä sadepäivän aktiviteetteja.
Asutaan alueella, jossa uskallan antaa lapseni potkia potkupyöräänsä ilman, että olen koko ajan sydän syrjällään kun autoja menee niin paljon ja kovaa ohitse. Siis tänäänkin aamulla tehtiin kolmen kilometrin lenkki. Toki ihmeteltiin sorsia, muurahaisia, hämähäkkejä, sisiliskoja… mutta kuitenkin ei kitinää, ei kantamista, hän kulki itse omalla menopelillään.

Olen aivan ihastunut näihin meidän lähiympäristön maisemiin ja vielä ilahtuneempi olen siitä, että retkimaastot ovat 15 minuutin ajomatkan päässä. Toki pitää muistaa punkit sun muut luontopelotukset kuten vuoristoleijonat. Hmm…en taidakaan lähteä näiden kahden kanssa ihan heti sinne itsekseni.

Ajoin viime viikolla paikallisen ajokortin. Eli ihan kuin sitä olisi sulautunut väestöön yhden kortin verran lisää.

Naapurustomme on ns. vireä. Kaikki tervehtivät aina nähdessään, tarjoavat leipomiaan pikkuleipiä, lahjoittaa sitruunoita, kutsuu kahville… Sitä välillä ihan hämmentyy tätä välittömyyttä, se on ihan parasta!

Huonekalumme tulivat reilu viikko sitten. On ihanaa istua iltaisin sohvalla ja päiväunien aikana. On ihanaa kun on kaikki omat kupit, kattilat ja lautaset. On ihanaa kun talo tuntuu kodilta.

 

Kotona

Ah, nyt voin sanoa, että melkein…melkein olen kotona. Siis täällä Kalifornian kotona.

Sisällä on pihakalusteet ruokailuryhmänä, sohvan virkaa toimittaa kuopuksen leikkimatto, sängyt löytyy tai ainakin patjat. Kaikkea on, että pystytään elämään. Ja hyvää elämäähän tämä on. Aurinkoisina aamuina noustaan auringon kanssa yhtä aikaa, välipalaksi haetaan oman pihan pienestä puusta mandariinit, ovet pidetään auki ja päästetään lämpö sisään. Istutaan auringon lämmittämällä lattialla lasten kanssa, väritetään ja leikitään kukkuu-leikkiä. Esikoinen juoksee itsekseen ulos takapihalle kokeilemaan toimisiko kolmipyörä nurmikolla, itse laitan ruokaa, kuopus on siellä missä sillä hetkellä tuntuu hyvältä ja viihtyy. Esikoinen käy aina välillä huikkaamassa omia juttujaan. Hymyilen.